Siirry pääsisältöön

Kaukaa näkee lähelle tarkemmin

Koulunkäyntini ja varusmieskoulutukseni jälkeen menin työhön vuonna 1951 raunio-Saksaan. Vanhemmat yksinkertaisesti halusivat, omiin kokemuksiinsa ja jälkeläistensä senhetkiseen ikään vedoten, molemmat lapsensa kielitaitoa syventämään ulkomaille. Sisareni lähti sodanjälkeiseen Englantiin 1947, minä perhetuntemuksen perusteella Saksaan. Molemmat noin vuodeksi. Heidän kansainvälisessä Pietarissa saamansa käsityksen mukaan tulevissa töissään pärjäsivät parhaiten ne, jotka hallitsivat kouluissa saadun hyvän kieliopin lisäksi joustavan ja rikkaan puhekielen.

Vanhempani olivat perisuomalaisia, Laatokan rannalta, samanlaisia niiden 25 000 muun suomalaisen joukossa, jotka olivat lähteneet hakemaan parempaa elintasoa ja ammattia kuin silloin tarjolla oli Suomessa. Samalla heistå oli tullut miljoonakaupunki Pietarin kasvatteja ja sen suurkaupunkimaisen ajattelumaailman jäseniä. Molempia sukuja oli onnistanut. Äitini oli pääsyt kaupallisen koulutuksensa jälkeen, siihen aikaan naiselle harvinaiseen tehtävään, Alfred Nobelin omistaman sairaalan kassaksi. Isäni sai konepiirtäjän koulutuksensa Gustav Nobelin stipendeinä teknikumeissa, konepajoissa ja lopulta aseteollisuudessa. Koti-Suomeen he pyrkivät ja pääsivät 1921.  Sisareni syntyi 1926, minä 1929, molemmat Karhulassa.

Minulle aputyömiehen työpaikka Saksassa löytyi Dorstenista, Gelsenkirchenin (Schalke) piiristä. Kaupunki oli ennen sotaa ollut keskeistä Ruhrin sotateollisuus- ja hiilikaivosaluetta. Isäntäperheen pää oli ammatiltaan kanavainsinööri. Perheen vanhempi tyttäristä, 24 -vuotias, naimisissa sodanaikaisen hävittäjälentäjän kanssa. Toinen tytär täytti juuri 22 vuotta. Hänestä tuli korkearvoisen papin vaimo. Poika kävi koulua, reipas 15 -vuotias. Perhe tunnusti evankelis-luterilaista uskoa. Talossa, joka jonkilaisena harvinaisuutena oli säilynyt pommituksissa suurin piirtein ehjänä, minulla oli ihan ikioma huone. 

Siihen aikaan olo Saksassa oli ankeaa. Kansa oli pommituksin nöyryytetty polvilleen. Ei kenkiä, ei tekstiilejä, kaikesta löytyi jotain korviketta. Eloon jääneet olivat vähän aikaa sitten kömpineet esiin pommitusraunioista. Omat silmäni rävähtivät auki ensimmäisen kerran junan pysähtyessä Hamburg-Altonan asemalla. Raunioita, raunioita, silmän kantamattomiin. Kun me Kotkassa puhuimme pommituksista ja vaurioista, puhuimme erilaisesta tuhosta. Puhelinyhteyttä Suomeen ei ollut. Kirjeyhteys kävi, jos oli aikaa odottaa. Helsingistä Kööpenhaminaan oli hento laivayhteys. Kun matkustaja /rahtilaivan miehistön määrä oli 8, se sanoo jo laivan suuruuden. Tanskasta piti rautateitse sodanaikaisissa vaunuissa jatkaa matkaa.

Mutta Saksassa kadut olivat jo puhtaina. Joitakin tasaisia aukeita kuitenkin siellä, missä aiemmin oli ollut taloja. Muualla näkyi osittain rikkoutuneita rakennuksia ja orastavia, yksikerroksisia kauppaliikkeitä alustavasti nousemassa. Perheessä, jossa asuin tulin ensi kerran kokemaan, miten pieni ja tuntematon suomalainen suuressa maailmassa oli. Ainakin silloin, kun naapurin poika katseli oven raosta ensimmäistä ateriaa perheessä ja hänen suunsa meni hämmästyksestä suppuun: "Sehän syö niin kuin me!" Olin käyttänyt ruokaillessa, vastoin hänen odotuksiaan pelkkien sormien sijasta veistä ja haarukkaa. Eskimo - oppimaton raukka!

Turismia ei siihen aikaan Saksassa tunnettu, eikä tietenkään mitään oppilasvaihtoa. Ainakin brittiläisellä vyöhykkeellä miehityssotilailta oli kielletty kaikki seurustelu väestön kanssa. Pettymyksekseni Suomesta ei näkynyt pienintäkään uutista. Maamme oli suuressa maailmassa tyhjä nolla. Kansamme tunnettiin, jos tunnettiin, entisenä aseveljenä, jos haluttiin lainkaan tuntea. Maamme sotasankareista, joista me suomalaiset olimme ylpeitä, ei puhunut kukaan. Suomi oli steriili, kylmä kolkka jossain pohjoisessa ja täältä katsoen paljon arvottomampi kuin tähänastinen käsityksemme omasta maastamme oli ollut.

Ruotsi, sodasta jopa rikastuneena, sen sijaan loisti. Länsinaapurimme teki taitavasti ja kirkkaasti välkkyvää diplomatiaa, kertoi suurista eri kansojen avustuksista, mittavastä kulttuurinsa humanismista ja antoi neuvoja todellisen elämän arvoista. Oli Volvoa, punaisia, valkoikkunaisia huviloita Tukholman edustan saarilla ja muutenkin muille liiasta sotaisuudesta varoittavaksi esimerkiksi kelpaavaa elintasoa. Ruotsalaisia kysyttiin moniin kansainvälisiin virkoihin ja komiteoihin. Kukaan ei puhunut siitä, että millä Ruotsi oli rikastunut samaan aikaan, kun toiset huusivat malmia mihin hintaan hyvänsä, köyhtyivät, vuodattivat verta ja kävivät julmaa sotaa.

Oman maammme oltua toisen maailmansodan jälkeen vain hippunen - jotain, jos sitäkään. Olimme ainakin suurvalloissa vailla mitään näkyvyyttä, arvoa. D-markka ja Lufthansa syntyivät niihin aikoihin. Niistä vuosista maamme on kulkenut muutamana vuosikymmenenä, pienenä kansana, huikean edistyksen matkan. Tunsimme nimet Goethe ja Schiller, joita minulta nuoret saksalaiset opiskelijat kysyivät. Kiitos siitä Isänmaa Suomi! Olit siellä rakas, niin olet täälläkin! 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sota

Järkyttävän pitkä ja monivaiheinen oli JR 1:n taistelutaival Kannaksella 1941, kunnes rykmentti aikanaan Lempaalassa ja Valkeasaaressa saavutti hiekkaiset asemansa. Sain loistavasti palvelevan Karhulan kirjaston kautta käsiini teoksen, joka vavahdutti. Olin itse saanut reserviupseerin kovan koulutuksen ja kurssin (68) aikana kuunnellut Ev. T.V.  Viljasen, läpimurron aikaan  JR 1:n komentajan, esitelmän taistelun raivokkaimmista, räjähtävimmistä ja murhaavimmista kohdista.

Asemasota vuosina 1942-43 yllätti kaikki. Alkoi kansan jatkuva nälkä, armeijalla ja suurimmalla osalla siviilissä.  Se ei kuulunut alupitäen sodan suunnitelmiin. Taistelut rintamilla kyllä rauhoittuivat, mutta armeijan olosuhteet eivät. Kuravesi, täit, luteet ja rotat vierailivat vuosikausia korsuissa nukkuvien luona, jopa ruoassakin. Pimeänhämärää joka paikassa. Kynttilöitä ei ollut koko aikana riittävästi. Ei tuikkinut joukottain öljylamppuja korsuissa. Radioita oli jos oli. Kansanhuollolle tehtiin halkoja, kerätti…

Polku

Uusi kaupunginjohtaja on nyt valittu. Kaikki haluavat onnitella, me mukana. Nyt pian on valittava se polku, jota koko kaupunkia aiotaan kuljettaa. Ikivanhana numeromiehenä teen ehdotuksen: Kaikki uusiksi! Olemme turhan kauan kiemurrelleet kivuliaassa rahapulassa.  On etsitty vain velansaannin mahdollisuuksia. Vaaleanpunaista tapaa on käytetty, jotta saataisiin edes näennäisesti onnistumisia.  Uusi avaus näyttäisi todellista rohkeutta. Oikeitten neuvonantajien vuoro on nyt - valtiokonttorin mustatakkisten - eikä  minkäänlaista kippurointia.

Taistelun väistäminen ei merkitse heikkoutta. Jos voimat on tuhlattu loppuun ja jatkuvasti tehdään vääriä päätöksiä, on syytä etsiä uusi polku. Kaikki tilastot, joita nyt kannattaa uskoa, julkaisevat vain tietoja huonoista tuloksista. Ne eivät osoita, että kaikki päättäjät olisivat heikkoja. Eivät  vain kyenneet vastustamaan poliittisesti reheviä lupauksia.  Terveille raiteille vievää polkua, ei siitä syystä ole löydetty. Kuunneltiin liian kauan vää…

Pelisäännöt

Kanavassa no 1/2028 (HJ) pohtii muuttaako some demokratian pelisäännöt. Ajatus sulkee näin presidenttivaalien esi-iltana monet tärkeät aiheet kultaisen sijansa. Taas kerran, kaikkien suhteiden keskiössä, näyttää olevan se mahtivoima, joka kykenee lähes kaikkeen. Valta. Tätä voimaa on tutkittu paljon. Yleisesti on tultu toteamukseen, etää valtaa käyttää se, joka kykenee saamaan asiat edistymään. Sitä on nopeasti muuttuvissa tilanteissa aina sillä, joka kykenee muutoksen suunnan havaitsemaan.

Se sääntö on tietenkin pätevä jo vanhastaan. Miten tätä periaatetta voidaan hyödyntää? Vaikeus alkaa tästä. Muutoksen sunntia on niin monen monta. Oikean valitseminen tuottaa tuskaa. Johtajille koko kenttä avautuu lottona. Agoritmitkään ole täsmällisiä, nekin voivat erehtyä. Ajatukseni suuntautuu silloin ymmärrettävästi juuri valittuun kaupunginjohtajaan. Hänen ensimmäiset linjavetonsa, joko ovat oikeita tai sitten vääriä. Tietäjiä tarvittaisiin, jos niita löytyisi. Pikaiset korjausviennit kyllä ho…