Siirry pääsisältöön

Kaukaa näkee lähelle tarkemmin

Koulunkäyntini ja varusmieskoulutukseni jälkeen menin työhön vuonna 1951 raunio-Saksaan. Vanhemmat yksinkertaisesti halusivat, omiin kokemuksiinsa ja jälkeläistensä senhetkiseen ikään vedoten, molemmat lapsensa kielitaitoa syventämään ulkomaille. Sisareni lähti sodanjälkeiseen Englantiin 1947, minä perhetuntemuksen perusteella Saksaan. Molemmat noin vuodeksi. Heidän kansainvälisessä Pietarissa saamansa käsityksen mukaan tulevissa töissään pärjäsivät parhaiten ne, jotka hallitsivat kouluissa saadun hyvän kieliopin lisäksi joustavan ja rikkaan puhekielen.

Vanhempani olivat perisuomalaisia, Laatokan rannalta, samanlaisia niiden 25 000 muun suomalaisen joukossa, jotka olivat lähteneet hakemaan parempaa elintasoa ja ammattia kuin silloin tarjolla oli Suomessa. Samalla heistå oli tullut miljoonakaupunki Pietarin kasvatteja ja sen suurkaupunkimaisen ajattelumaailman jäseniä. Molempia sukuja oli onnistanut. Äitini oli pääsyt kaupallisen koulutuksensa jälkeen, siihen aikaan naiselle harvinaiseen tehtävään, Alfred Nobelin omistaman sairaalan kassaksi. Isäni sai konepiirtäjän koulutuksensa Gustav Nobelin stipendeinä teknikumeissa, konepajoissa ja lopulta aseteollisuudessa. Koti-Suomeen he pyrkivät ja pääsivät 1921.  Sisareni syntyi 1926, minä 1929, molemmat Karhulassa.

Minulle aputyömiehen työpaikka Saksassa löytyi Dorstenista, Gelsenkirchenin (Schalke) piiristä. Kaupunki oli ennen sotaa ollut keskeistä Ruhrin sotateollisuus- ja hiilikaivosaluetta. Isäntäperheen pää oli ammatiltaan kanavainsinööri. Perheen vanhempi tyttäristä, 24 -vuotias, naimisissa sodanaikaisen hävittäjälentäjän kanssa. Toinen tytär täytti juuri 22 vuotta. Hänestä tuli korkearvoisen papin vaimo. Poika kävi koulua, reipas 15 -vuotias. Perhe tunnusti evankelis-luterilaista uskoa. Talossa, joka jonkilaisena harvinaisuutena oli säilynyt pommituksissa suurin piirtein ehjänä, minulla oli ihan ikioma huone. 

Siihen aikaan olo Saksassa oli ankeaa. Kansa oli pommituksin nöyryytetty polvilleen. Ei kenkiä, ei tekstiilejä, kaikesta löytyi jotain korviketta. Eloon jääneet olivat vähän aikaa sitten kömpineet esiin pommitusraunioista. Omat silmäni rävähtivät auki ensimmäisen kerran junan pysähtyessä Hamburg-Altonan asemalla. Raunioita, raunioita, silmän kantamattomiin. Kun me Kotkassa puhuimme pommituksista ja vaurioista, puhuimme erilaisesta tuhosta. Puhelinyhteyttä Suomeen ei ollut. Kirjeyhteys kävi, jos oli aikaa odottaa. Helsingistä Kööpenhaminaan oli hento laivayhteys. Kun matkustaja /rahtilaivan miehistön määrä oli 8, se sanoo jo laivan suuruuden. Tanskasta piti rautateitse sodanaikaisissa vaunuissa jatkaa matkaa.

Mutta Saksassa kadut olivat jo puhtaina. Joitakin tasaisia aukeita kuitenkin siellä, missä aiemmin oli ollut taloja. Muualla näkyi osittain rikkoutuneita rakennuksia ja orastavia, yksikerroksisia kauppaliikkeitä alustavasti nousemassa. Perheessä, jossa asuin tulin ensi kerran kokemaan, miten pieni ja tuntematon suomalainen suuressa maailmassa oli. Ainakin silloin, kun naapurin poika katseli oven raosta ensimmäistä ateriaa perheessä ja hänen suunsa meni hämmästyksestä suppuun: "Sehän syö niin kuin me!" Olin käyttänyt ruokaillessa, vastoin hänen odotuksiaan pelkkien sormien sijasta veistä ja haarukkaa. Eskimo - oppimaton raukka!

Turismia ei siihen aikaan Saksassa tunnettu, eikä tietenkään mitään oppilasvaihtoa. Ainakin brittiläisellä vyöhykkeellä miehityssotilailta oli kielletty kaikki seurustelu väestön kanssa. Pettymyksekseni Suomesta ei näkynyt pienintäkään uutista. Maamme oli suuressa maailmassa tyhjä nolla. Kansamme tunnettiin, jos tunnettiin, entisenä aseveljenä, jos haluttiin lainkaan tuntea. Maamme sotasankareista, joista me suomalaiset olimme ylpeitä, ei puhunut kukaan. Suomi oli steriili, kylmä kolkka jossain pohjoisessa ja täältä katsoen paljon arvottomampi kuin tähänastinen käsityksemme omasta maastamme oli ollut.

Ruotsi, sodasta jopa rikastuneena, sen sijaan loisti. Länsinaapurimme teki taitavasti ja kirkkaasti välkkyvää diplomatiaa, kertoi suurista eri kansojen avustuksista, mittavastä kulttuurinsa humanismista ja antoi neuvoja todellisen elämän arvoista. Oli Volvoa, punaisia, valkoikkunaisia huviloita Tukholman edustan saarilla ja muutenkin muille liiasta sotaisuudesta varoittavaksi esimerkiksi kelpaavaa elintasoa. Ruotsalaisia kysyttiin moniin kansainvälisiin virkoihin ja komiteoihin. Kukaan ei puhunut siitä, että millä Ruotsi oli rikastunut samaan aikaan, kun toiset huusivat malmia mihin hintaan hyvänsä, köyhtyivät, vuodattivat verta ja kävivät julmaa sotaa.

Oman maammme oltua toisen maailmansodan jälkeen vain hippunen - jotain, jos sitäkään. Olimme ainakin suurvalloissa vailla mitään näkyvyyttä, arvoa. D-markka ja Lufthansa syntyivät niihin aikoihin. Niistä vuosista maamme on kulkenut muutamana vuosikymmenenä, pienenä kansana, huikean edistyksen matkan. Tunsimme nimet Goethe ja Schiller, joita minulta nuoret saksalaiset opiskelijat kysyivät. Kiitos siitä Isänmaa Suomi! Olit siellä rakas, niin olet täälläkin! 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Projekti

Kaupungilla kiertelee mehevä huhu. Se pakotti taas istumaan koneen ääreen. Sanotaan että Lindelöf jättäisi kaupunginjohtajan tehtävät, mutta siirtyisi johtamaan koko Old Port -projektia! Huhu vaikuttaa siinä määrin uskottavalta, että lankesin ajattelemaan asiaa peräti demokratian kannalta. Enemmistö lienee nyt saanut kaiken, mitä nykyinen kaupunginjohtaja pystyy antamaan. Pikaisesti eläkkeelle potkaisevia löytyy kaikista merkittävistä puolueista.

Enemmistö eläkkeelle toivottavista ainakin vannoo demokratian nimeen. Mitä seuraisi, jos kansanvaltaa karkeasti rikottaisiin? Mikä puolue rohkenisi demokratiaa rikkomaan? Valtuustoa on käännytetty ennenkin. Asetetaan ensiksi pienehkö summa kuin poliittiseksi syötiksi. Kun se suunnitteluun tai muuhun on käytetty, jatkoa seuraa: jos tämä raha on jo mennyt, vain hullu jättää koko projektin toteuttamatta. Yksinkertaisella tavalla synnytetään puolueissa hajaannusta ja riitaa.

Huhu on huhu, niin kauan kuin sen todelliset yksityiskohdat tulevat jul…

Valinta

Kaupunginjohtajan vaali on kaikille kansalaisille tärkeä. Viimeksi nimitys muutamasta tehokkaimmasta, osui nykyiseen, virkapäiviään pian lopettelevaan. Valintaryhmä neuvotteli kauan, mutta yksi monesta ehdosta kävi kaikkein kirkkaimmaksi: valitun piti olla sosiaalidemokraatti. Miten maailman myllerryksessä näillä eväillä sitten on pärjätty, sitä parhaillaan pohditaan eri puolueiden toimistoissa. Lähestyvät vaalit kun uhkaavat ja äänestäjiä aletaan taas pelätä. Tällä kerralla puolueuskollisuus ja -jäsenyys eivät ratkaisse.

Olemme sitä mitä olemme. Nyt katseemme on suunnattava tulevaisuuteen ja taaskin me tiputtelemme erilaisia punnuksia hakijoiden vaakakuppeihin. Me tiedämme koko maakuntamme tilan, mutta vain siltä alustalta meidän on pakko ponnistaa. Kouvola on jo valinnut omansa johtajaratkaisun, meillä parhaillaan pohditaan. Hakijoita ja halukkaita kyllä riittää. Tehköön valinnan ryhmä tai valtuusto, tärkeimmän alustan  koolla - silloin koko maakunta mukana. Sillä on oma merkityksen…

Naiskaupunginjohtaja..?

Yli kolmestasadasta vain 65 kuntaa johtaa nainen, mutta suurten  kaupunkien johtajissa nainen on edelleen harvinaisuus. Vain kahdeksan prosenttia valitaan, eniten pienten kuntien johtoon. Tutkimuksen mukaan jää liian usein, hyvin perusteltu hakemus lähettämättä, koska naiset  ovat kyvyistään epävarmoja. Joskus hakijaluetteloita simäillessä harmittaa, ettei molempia hyvin koulutettuja sukupuolia ole mukana. Miksi kaikki kykenevät ja koulutetut eivät hakeneet?

Laaja-alaisesti pitäisi saada hakemuksia, jotta todella voitaisiin tehdä vertailuja parhaista hakijoista. Kaupunginjohtajan työ on kovaa ja vaatii itseluottamusta. Se toki tiedetään. Naisista niitä ominaisuksia kyllä löytyy.  Sen osoittavat mm. monet tieteelliset tutkimukset, joita yhteiskunnan johtamisesta, yhä tiheämmin julkaistaan. Koulutusta hakutilanteessa on korostettava. Naisia vähemmän koulutetut miehet tulevat silloin myös nykyistä tarkemmin puntariin?

Korkeakoulutus ja yhteiskunnan suurten yksiköiden johtaminen kuitenkin…