Pelko

Tänään on muotia puhua pelolla johtamisesta. Suuri sanomalehti ottaa esimerkiksi Nokian huippuajan viimeisimmän johtamistavan. Kun lautta alkoi hajota, tilastot puhua vakavia, johto rupesi hermostumaan. Niinhän se useimmiten käy. Ehditäänkö siinä sitten kerätä avuksi sellaisia usein ulkoisia voimia, että ympäristön vaatima toiminnan muutos ehditään taitavin avuin toteuttaa. Sen saavutuksen määrää vasta uusiutuva johdon kokonaiskyky.

Ajatteleeko lukija silloin lainkaan, miten paljon pelolla johdetaan maailmassa. Koko sotilallinen johtaminenhan on kautta aikojen perustunut pelkoon - toisaalta myöskin - univormujen ihailuun. Niinpä ystävällisesti hymyilevä kasvo saattoi kätkeä taakseen piiloitetun ajatuksen:hymyn kohteen toivotaan todellisuudessa häipyvän mahdollisimman kauas näkyvistä. Kauniisti valittu sana saattoi siis kätkeä todellisuuden. Myös johtamiskykyjen rajallisuus saattoi johtaa pelolla johtamiseen.

Missä tänään pahimmin johdetaan pelolla? Lähes kaikkialla. Toive yleisestä intensiivisyydestä, liittyneenä kykyyn nähdä oikein ja jatkuvasti kaikki muutokset, antavat edelleen odottaa. Pahimpana esimerkkinä suuri kansainvaellus, jota me kaikki tänään olemme hoitamassa, ja joka jakaa kansakuntia ennen näkemättömällä voimalla. Kyvykkäimpien johtajien silmien turvotus, poskien kuoppautuminen ja gallupien hyytyminen, antavat aika lohduttoman kuvan ns.oikeasta tavasta johtaa.

Jokainen sota päättyy joskus, niin ainakin sanotaan. Niin Syyriassakin. Mitään suurta merkkiä siitä, että pelko ei joukkoja johdattaisi vastaisuudessa, ei ole näköpiirissäkään. Ensimmäisen kansainvaelluksen laantumisen saanee - ainakin pohjoisessa aikaan - räntäsade. Se hallitaanko täällä turhat pelot, on sitten toinen kysymys. Kansainvaellus, perustukoon se sitten valheellisiin lupauksiin tai syntyköön ihan rehellisestä hädästä, voi johtaa, oikein oivallettuna, kaikille onnelliseen lopputulokseen.