Olemme eläneet 2000-luvun alkua elintasokuplassa. Meille jauhoivat silloin hyvää kaikki paperi- ja sellukoneet, meitä kateellisena katseli puoli maailmaa, yhtenä syynä valloittaen porskuttava Nokia. Olimme elintasossa melkein saavuttaneet Ruotsin. Olimme omasta mielestämme rikastuneet yhdeksi maailman mahtavista.. Eikä saavutetuista eduista meidän pitänyt koskaan tinkiä, sen opetti meille ay-liike. Kuinka moni meistä silloin osasi ennustaa sen miten vaikeaa on tulla elintason mäkeä alaspäin? Pitäisikö muun muassa Kotkan edelleen lainata ja jättää velkansa vain makaamaan tulevalle nuorisolleen?
Ainakin se olisi pitänyt kyetä ennustamaan, että oman elintasonsa kohottamiseen kaikilla maailman kansoilla on sama oikeus. Tämän me ainakin unohdimme. Työt alkoivat kuitenkin valua niihin maihin, jotka pitkään olivat nauttineet olosta kehitysmaana ja saaneet kehitysapua. Ennen kuin aavistimmekaan, se osa maailmaa, joka omana aikanaan oli johtanut kehitystä, joutui saamaan ja ottamaan peräti vastakkaiseen suuntaan varoja, siis velkaa, ennen köyhinä pidetyiltä valtioilta. Oli entisen köyhän Kiinan vuoro alkaa näyttää rikkauden mahtiaan.
Ensimmäisenä selityksenä tähän alkoi tietysti vaikuttaa, että työ entisissä kehitysmaissa tehtiin paljon alempaan hintaan kuin hyvinvointivaltioissa. Itse olemme korostaneet koulutusta - sen seurauksena julkisen hallinnon virat ovat alkaneet olla kaikkein halutuimpia. Kun siinä vaiheessa tapahtui USA:n pankkitaloudessa pari jättikuprua, niiden suuruus alkoi myllertää koko maailmaa. Nyt olisi kaikkien vihdoinkin pitänyt herätä. Mutta saavutettua elitasoa haluttiin poliittisista syistä säilyttää ja helpoimmin arveltiin sen olevan mahdollista velkaantumalla. Maksetaan sitten joskus, parempana aikana.
Nyt eletään vaikeaa velan taittamisen aikaa. Mitään helppoa keinoa sille ei ole edelleenkään näkyvissä. Eräänä syynä demokratioissa ovat nopeasti toistuvat vaalit. Se puolue, jonka äänestäjäpiireissä elää se osa kansaa, joka kipeimmin saa ottaa vastaan elintasotaistelun tulokset, haraa luonnollisimmin vastaan. Kaikkien pitäisi kuitenkin nyt miettiä, ovatko nk. saavutetut edut, kuten "pekkaset", päivähoidon moninaiset muodot, kulujet kahdesta työmatkaan käytetystä autosta, sote, kuntaliitokset ym, ym. sellaisia etuja, joista ainakin osaa pitäisi nyt puntaroida uudelleen. Jotain taidamme unohtaa jatkuvasti.
Mitä sitten tapahtuu jos ja kun yleinen korkotaso hinautuu lähelle 5 %, tai siitä yli? Kaupalle, maamme museolaitokselle, satamille? Kaikille. Jonnekin mainitulle keskikorkeudelle korko kuitenkin menee. Aiheuttaako se ihan uutta parkua? Millä keinoin rakennamme valtion ja kuntien tarvitsemat talousarviot silloin tasapainoon? Taloussatraapit puhuvat kauniisti velkaelvytyksestä, mutta samaan aikaan puhuu VTT:n johtaja Juhana Vartiainen, talousmies hänkin, omaa teoriaansa: "Pienimmällä kivulla häviää velka tekemällä enemmän töitä."! Mutta töitä on silloin tehtävä maailman hyväksymään hintaan. Miten tähän sopeutuu ay-liike ja toisaalla lähestyvät eduskuntavaalit?
Kommentit