Miten nykynuorisomme näkee maamme sota-ajan? Otsikko oli jo siinä määrin provokatiivinen, että se suorastaan kehoitti ja houkutteli yo-kirjoituksissa valitsemaan aiheen. Iiris Vartiainen on varmasti ansainnut palkkionsa. Mutta hänen kirjoituksensa herätti ajatuksia, sillä kaikkiin kysymyksiin hänkään ei vastannut. Eikä sellainen tarkkuus liene ollutkaan aiheitten laatijan tarkoitus. Iiris Vartiainen lähtee alkuun siitä, että sotamenestyksiä pidetään ikäänkuin itseisarvoina ja "Talvisodan henkeä" pidetään yhä elossa. Sitä voidaan sitten yhdistellä ihan mihin tahansa.Taustastaan hän vaikeni.
Ajatuksia kirjoitus todellakin herätti, itse tuon pelkoa ja kauhua herättäneen ajan kokeneena. Ensin 10-vuotiaana sotapakolaisena lähellä armeijamme päämajakaupunkia Mikkeliä viholliskoneitten pommitusreittejä seuraten ja desantteja peläten. Sittemmin Kouvolan rautatieristeyksen pommituksessa äitini ja sisareni kanssa metsään paeten ja pyörtyen. Sinä helmikuisena päivänä kaksitasohävittäjillä modernimpaa lentokalustoa vastaan taistelleet lentäjämme kärsivät pahoja tappioita. Emme jaksaneet tuntea ylpeyttä verisen sodan keskellä.
Kirjoitus herätti ajattelemaan miehiä, sotilaita kaikissa armeijamme aselajeissa. Vuosikausia asuminen korsuissa, maan alla, rottien ja täiden ainoana seurana aiheutti ihmetystämme. Miten nuoret miehet jaksoivat sitä elämää? Niin ajattelivat silloiset lapset, vanhemmista puhumattakaan. Miesten teot liityivät henkilökohtaisiin uhrauksiin, niin me silloin sotapropagandamme tukemana halusimme uskoa. Sotatarinoita syntyi. Niistä kirjoitettiin ja niitä luettiin. Myönnetään, että sota-ajoissa vellominen saattaa nuorissa aiheuttaa vääristäviä, vanhanaikaisia arvoja.
Mutta Iiris Vartiaistakin rupeaa vanhana kolottamaan. Harvemmin keskustellaan siitä, olisimmeko me Pietarin alaisena saavuttaneet saman hyvinvoinnin tason. Monet pienet valtiot tuntuvat sitä meiltä kadehtivan. Ei tarvitse mennä kauas, kun osutaan henkilöön, joka on taistellut Suomen sodissa. Tapaamme siellä naiset, lotat ja kaikki kotirintamallamme työskennelleet. Yhteinen oli asiamme. Siltä ei sen sijaan enää tunnu, kun katselee tv:sta lakiemme laatijoiden riitelyä. Vain puolueen etu merkisee jotain. Eduskuntapaikka, vaikka kuinka kaveria kumoon kammeten, täytyy voittaa.
Ajatuksia kirjoitus todellakin herätti, itse tuon pelkoa ja kauhua herättäneen ajan kokeneena. Ensin 10-vuotiaana sotapakolaisena lähellä armeijamme päämajakaupunkia Mikkeliä viholliskoneitten pommitusreittejä seuraten ja desantteja peläten. Sittemmin Kouvolan rautatieristeyksen pommituksessa äitini ja sisareni kanssa metsään paeten ja pyörtyen. Sinä helmikuisena päivänä kaksitasohävittäjillä modernimpaa lentokalustoa vastaan taistelleet lentäjämme kärsivät pahoja tappioita. Emme jaksaneet tuntea ylpeyttä verisen sodan keskellä.
Kirjoitus herätti ajattelemaan miehiä, sotilaita kaikissa armeijamme aselajeissa. Vuosikausia asuminen korsuissa, maan alla, rottien ja täiden ainoana seurana aiheutti ihmetystämme. Miten nuoret miehet jaksoivat sitä elämää? Niin ajattelivat silloiset lapset, vanhemmista puhumattakaan. Miesten teot liityivät henkilökohtaisiin uhrauksiin, niin me silloin sotapropagandamme tukemana halusimme uskoa. Sotatarinoita syntyi. Niistä kirjoitettiin ja niitä luettiin. Myönnetään, että sota-ajoissa vellominen saattaa nuorissa aiheuttaa vääristäviä, vanhanaikaisia arvoja.
Mutta Iiris Vartiaistakin rupeaa vanhana kolottamaan. Harvemmin keskustellaan siitä, olisimmeko me Pietarin alaisena saavuttaneet saman hyvinvoinnin tason. Monet pienet valtiot tuntuvat sitä meiltä kadehtivan. Ei tarvitse mennä kauas, kun osutaan henkilöön, joka on taistellut Suomen sodissa. Tapaamme siellä naiset, lotat ja kaikki kotirintamallamme työskennelleet. Yhteinen oli asiamme. Siltä ei sen sijaan enää tunnu, kun katselee tv:sta lakiemme laatijoiden riitelyä. Vain puolueen etu merkisee jotain. Eduskuntapaikka, vaikka kuinka kaveria kumoon kammeten, täytyy voittaa.
Kommentit