Professori Matti Klinge (s.1936) on kirjassaan "Kaksi Suomea" mielenkiintoisesti analysoinut maamme itäisen ja läntisen osan kulttuurihistoriallista erilaisuutta. Klinge sijoittaa läntisen Suomen Tukholman vaikutuspiiriin, itäisen (kaakkoisen) taas saman ajan (1809-1917) Pietarin kulttuurialueeseen.
Erilaisuuteen olivat muokkaajina alkuelinkeinot, toisaalla jykevä maanviljelys, toisaalla Pietariin ja sukkeluuteen suuntautuva eloisa kauppa. Ne vaikuttivat ikään kuin juurimultana väestön kulttuureihin. Yksilöllisyys Pohjanmaalla ja joukkona esiintyminen idässä olivat toimintakulttuureista esiin kohoavia ominaisuuksia.
Itäisessä Suomessa, suurteollisuuden kauan hallitsemilla alueilla, missä patruunat aikanaan huolehtivat palkanmaksun ohella väestönsä muistakin yhteiskunnallisista tarpeista, tehtaitten omistajat ajattelivat sosiaalisen toimintansa antaneen heille oikeuden "omistaa" lähiympäristönsä väestö.
Tehtaat ikään kuin pitivät "sylissään" oman työvoimansa, niin kuin lapsen vanhempiensa suojassa. Poika tuli isänsä jälkeen samaan ammattiin, ainakin työhön samaan firmaan. Sellainen oli sille ajalle kaikkein käytännöllisin ratkaisu, sillä parhaiten taattiin elämänmittainen toimeentulo. Mutta mihin tämä johti?
Ilmiö alkoi tehokkaasti estää työläispaikkakunnaksi itsensä nimenneillä seuduilla yksityistä yrittäjyyttä. Oli turvallisempaa luottaa isoon firmaan ja paikalliseen vallankäyttäjään. Jos joku poikkeuksellisen aloitehenkinen sitten alkoi työläisseudulla palkata väkeä ihan omaan yritykseensä, häntä herkästi nimitettiin nomaalin elämänmenon häiriköksi.
Työläispaikkakunnilla ihmiset tyytyivät elintasonsa hitaaseen, mutta kuitenkin jatkuvaan kasvuun. Tällainen elämänmuoto kahlitsi luontaisen aloitekyvyn, koska joku aina sanoi, mitä piti tehdä. Kun tällekin elämäntavalle tuli vastavoima löytyä, he turvautuivat yksilöinä yrittämisen sijasta solidaariseen joukkovoimaan. Muun muassa Kotkan kaupunki - poliittisten syiden voimistamana - halusi ja sai vuosikymmeniksi tällaisen maineen.
Tehtaat ikään kuin pitivät "sylissään" oman työvoimansa, niin kuin lapsen vanhempiensa suojassa. Poika tuli isänsä jälkeen samaan ammattiin, ainakin työhön samaan firmaan. Sellainen oli sille ajalle kaikkein käytännöllisin ratkaisu, sillä parhaiten taattiin elämänmittainen toimeentulo. Mutta mihin tämä johti?
Ilmiö alkoi tehokkaasti estää työläispaikkakunnaksi itsensä nimenneillä seuduilla yksityistä yrittäjyyttä. Oli turvallisempaa luottaa isoon firmaan ja paikalliseen vallankäyttäjään. Jos joku poikkeuksellisen aloitehenkinen sitten alkoi työläisseudulla palkata väkeä ihan omaan yritykseensä, häntä herkästi nimitettiin nomaalin elämänmenon häiriköksi.
Työläispaikkakunnilla ihmiset tyytyivät elintasonsa hitaaseen, mutta kuitenkin jatkuvaan kasvuun. Tällainen elämänmuoto kahlitsi luontaisen aloitekyvyn, koska joku aina sanoi, mitä piti tehdä. Kun tällekin elämäntavalle tuli vastavoima löytyä, he turvautuivat yksilöinä yrittämisen sijasta solidaariseen joukkovoimaan. Muun muassa Kotkan kaupunki - poliittisten syiden voimistamana - halusi ja sai vuosikymmeniksi tällaisen maineen.
Siinä kun pohjalaiset pyrkivät kunnostautumaan kulttuurin eri aloilla yksilölajeissa: soololaulajina omassa oopperassaan, kapellimestariluokan kansainvälisenä opettajana, yksilöinä yleensä, itäinen kulttuuri eteni joukkona: kuoro- ja viihdelauluissa, erilaisissa joukkueurheiluissa, lajeissa joissa ei suoranaista yksilövastuuta tunneta.
On toki myönnettävä, että poikkeuksiakin molemmissa toiminta-asenteissa löytyy, mutta perheiden elämäntavoista ominaisuudet kyllä vähitellen leviävät ympäristöönsä lähipiiriin, syntyy käyttäytymisen kulttuuri. Omassa olemuksessaan hyvin urbaanin professori Matti Klingen teos "Kaksi Suomea" selittää uskottavasti saman kansan erilaisia luonteita. "Verratkaa talojen puutarhoja", hän kehottaa.
Lyhennetty ja editoitu 2001 painetusta kirjastani Minun Kotkani - erilainen.
Kommentit