Järkyttävän pitkä ja monivaiheinen oli JR 1:n taistelutaival Kannaksella 1941, kunnes rykmentti aikanaan Lempaalassa ja Valkeasaaressa saavutti hiekkaiset asemansa. Sain loistavasti palvelevan Karhulan kirjaston kautta käsiini teoksen, joka vavahdutti. Olin itse saanut reserviupseerin kovan koulutuksen ja kurssin (68) aikana kuunnellut Ev. T.V. Viljasen, läpimurron aikaan JR 1:n komentajan, esitelmän taistelun raivokkaimmista, räjähtävimmistä ja murhaavimmista kohdista.
Asemasota vuosina 1942-43 yllätti kaikki. Alkoi kansan jatkuva nälkä, armeijalla ja suurimmalla osalla siviilissä. Se ei kuulunut alupitäen sodan suunnitelmiin. Taistelut rintamilla kyllä rauhoittuivat, mutta armeijan olosuhteet eivät. Kuravesi, täit, luteet ja rotat vierailivat vuosikausia korsuissa nukkuvien luona, jopa ruoassakin. Pimeänhämärää joka paikassa. Kynttilöitä ei ollut koko aikana riittävästi. Ei tuikkinut joukottain öljylamppuja korsuissa. Radioita oli jos oli. Kansanhuollolle tehtiin halkoja, kerättiin marjoja, tekstiilejä, metalleja, pahvia. Valopanokset sen kun leimahtelivat.
Mikä oli sen sotasukupolven kärsimyksen mitta? Naiset lapsineen yksinään kotona tai jossain töissä maataloudessa, nuoret miehet taistelemassa korvissa, eri rintamilla? Olen vieläkin järkyttynyt, vaikka sen sodan olen itsekin kokenut. Petri Pietiläisen ammattitaidolla kirjoittama teos toteaa, että joukko virheitä tapahtui - niin rintamalla, kuin itse Päämajassa. Sotaväsymys oli jo alkanut vaikuttaa, maatalouslomat pyörivät, puolustuslinja pysähtynyt väärään paikkaan. Aseet ja kalusto loko-oloon sijoitettu. Sodanjohto selitti, kansaa ohjattiin sanoilla.
Useat upseerit, alemmat ja ylemmät, syyllistyivät vaikeisiin ja vääriin arviointeihin. Rintaman murtuminen kävi nopeasti. Heti aamulla päälle jysähti lamauttava ilmapommitus. Sekä vihollisen raskas että kevyt krh painoivat putket punaisina, tykistö jauhoi. Sitten maasto alkoi kummasti liikkua, salaa työnnetyt taisteluhaudat olivat hiipineet öisin. Jalkaväen kaikki aseet lauloivat. Hiekkamaasto nousi patsaana ilmaan. Taas ja taas uusi ilmapommitus. Korsut ja pienet poterotkin sortuivat. Venäläisten panssareiden ja kevyiden aseiden tulivoima räjäytti lopullisesti kaaokseen koko puolustuksen.
Muistan, miten rannikkopuolustusta omalla kotiseudullani sodan lopussa RT:n toimesta harsittiin ja parsittiin. Vanhanmalliset tykit löysivät monttunsa. Ampumahautoja kaivettiin, hiekka pöllysi. Haluttiin ampua päin hyökkäävää vihollista. Tiedettiin että putket ja tykkien pyörät lensivät milloin mihinkin suuntiin. Merenranta ja huvila-alueet luovutettiiin puolustukselle. Taisteltiin hengellä. Omaisuutta siirrettiin omatekoisiin puulaatikoihin. Vanhat miehet ja nuoret pojat olivat aseissa.
Leimusi yhteinen hätä. Kukaan ei kysellyt kuuluitko suojeluskuntaan, sotilaspoikiin tai et. Rospuuton yllätettyä vihollinen vetäytyi. Saatiin aikana rauha. Tulevaisuutta alettiin rakentaa. Hiekkakankaan ampumahaudat tyhjeninvät. Huvilaelämä jatkui hiljaisena mutta vakavoituneena. Urheiluinnostus korvasi sotajännityksen. Niinkuin Ev. T.V.Viljanen, koko RUK:n silloinen johtaja vakuutti, sotilaiden taistelusta - ei kyllä löytynyt mitäään vikaa. Vain kuolema korjasi liian paljon. Se niitti juuri kypsäksi tullutta viljaa.
Asemasota vuosina 1942-43 yllätti kaikki. Alkoi kansan jatkuva nälkä, armeijalla ja suurimmalla osalla siviilissä. Se ei kuulunut alupitäen sodan suunnitelmiin. Taistelut rintamilla kyllä rauhoittuivat, mutta armeijan olosuhteet eivät. Kuravesi, täit, luteet ja rotat vierailivat vuosikausia korsuissa nukkuvien luona, jopa ruoassakin. Pimeänhämärää joka paikassa. Kynttilöitä ei ollut koko aikana riittävästi. Ei tuikkinut joukottain öljylamppuja korsuissa. Radioita oli jos oli. Kansanhuollolle tehtiin halkoja, kerättiin marjoja, tekstiilejä, metalleja, pahvia. Valopanokset sen kun leimahtelivat.
Mikä oli sen sotasukupolven kärsimyksen mitta? Naiset lapsineen yksinään kotona tai jossain töissä maataloudessa, nuoret miehet taistelemassa korvissa, eri rintamilla? Olen vieläkin järkyttynyt, vaikka sen sodan olen itsekin kokenut. Petri Pietiläisen ammattitaidolla kirjoittama teos toteaa, että joukko virheitä tapahtui - niin rintamalla, kuin itse Päämajassa. Sotaväsymys oli jo alkanut vaikuttaa, maatalouslomat pyörivät, puolustuslinja pysähtynyt väärään paikkaan. Aseet ja kalusto loko-oloon sijoitettu. Sodanjohto selitti, kansaa ohjattiin sanoilla.
Useat upseerit, alemmat ja ylemmät, syyllistyivät vaikeisiin ja vääriin arviointeihin. Rintaman murtuminen kävi nopeasti. Heti aamulla päälle jysähti lamauttava ilmapommitus. Sekä vihollisen raskas että kevyt krh painoivat putket punaisina, tykistö jauhoi. Sitten maasto alkoi kummasti liikkua, salaa työnnetyt taisteluhaudat olivat hiipineet öisin. Jalkaväen kaikki aseet lauloivat. Hiekkamaasto nousi patsaana ilmaan. Taas ja taas uusi ilmapommitus. Korsut ja pienet poterotkin sortuivat. Venäläisten panssareiden ja kevyiden aseiden tulivoima räjäytti lopullisesti kaaokseen koko puolustuksen.
Muistan, miten rannikkopuolustusta omalla kotiseudullani sodan lopussa RT:n toimesta harsittiin ja parsittiin. Vanhanmalliset tykit löysivät monttunsa. Ampumahautoja kaivettiin, hiekka pöllysi. Haluttiin ampua päin hyökkäävää vihollista. Tiedettiin että putket ja tykkien pyörät lensivät milloin mihinkin suuntiin. Merenranta ja huvila-alueet luovutettiiin puolustukselle. Taisteltiin hengellä. Omaisuutta siirrettiin omatekoisiin puulaatikoihin. Vanhat miehet ja nuoret pojat olivat aseissa.
Leimusi yhteinen hätä. Kukaan ei kysellyt kuuluitko suojeluskuntaan, sotilaspoikiin tai et. Rospuuton yllätettyä vihollinen vetäytyi. Saatiin aikana rauha. Tulevaisuutta alettiin rakentaa. Hiekkakankaan ampumahaudat tyhjeninvät. Huvilaelämä jatkui hiljaisena mutta vakavoituneena. Urheiluinnostus korvasi sotajännityksen. Niinkuin Ev. T.V.Viljanen, koko RUK:n silloinen johtaja vakuutti, sotilaiden taistelusta - ei kyllä löytynyt mitäään vikaa. Vain kuolema korjasi liian paljon. Se niitti juuri kypsäksi tullutta viljaa.
Kommentit